Harri Mannonen: Elämän tarkastelu vessapaperirullan hylsyn läpi luo rajallisen maailmankuvan

 

Avasin tietokoneen hyvin pian luettuani ensimmäisiä lauseita Harri Mannosen blogikirjoituksesta 15.10.2021. Kirjoitus sisältää valtavan määrän vääristyneitä mielikuvia, tyhjiä väittämiä ja kestämättömiä argumentteja. Päätin siis kirjoitella oman näkemykseni oikaisuksi niille, jotka ovat blogin lukeneet ja mahdollisesti närkästyneet koripalloliiton toiminnasta, kirjoituksessa esitettyihin väittämiin perustuen. Itse olen julkisen keskustelun kannattaja ja argumentoin mielelläni asiani puolesta. 

Tämän kirjoituksen motiivi ei ole liiton, HBA:n tai Harrin kirjoituksessa esiintyneiden henkilöiden puolustaminen, vaan rehellisesti koen, että on suomalaisen koripallon etu, että mielikuvia ei muodosteta perustuen puutteelliseen tai valheelliseen tietoon. Koen, että on vaarallista sekoittaa julkisessa keskustelussa spekulaatio, oma mielipide ja päivänvalon kestävä argumentaatio.  

Suomessa urheilee tätä kirjoitettaessa 396 WU17-WU20 koripalloliiton kilpailulisenssin omaavaa
naisurheilijaa. Näistä 13 urheilee HBA:ssa (11 ollut kokoonpanossa tällä kaudella). Poikapuolella vastaavat luvut ovat 587 /14 (sis. rinnakkaisedustusoikeudet) Lähde: Koripalloliiton lisenssimonitori

Itse tykkään puhua HBA:sta kasvualustana joukkue-käsitteen sijaan. Kasvualustan tehtävänä on varmistaa, että sille astuvalla nuorella on optimaaliset olosuhteet kasvamiseen ja oppimiseen. HBA:n kasvualustalla on oman ymmärrykseni mukaan Pohjois-Euroopan parhaat harjoitteluolosuhteet ja tästä syystä koen valmentajana onnistuneeni, jos joku valmennettavista valitaan HBA ryhmään.

Keskeisimpänä kysymyksenä Harrin kirjoituksesta minulle nousi, että onko urheilija kasvattajaseuransa omaisuutta vai miksi urheilijan ei pitäisi siirtyä parempiin kasvuympäristöihin, jos siihen on mahdollisuus? Onko urheilijan velvollisuus ylläpitää seuratoiminnan menestystä?

Rakenteellisesti ajatellen valtakunnallisessa WU17 SM sarjassa kilpailee vuosittain n. 100 urheilijaa ja divarissa on toinen mokoma. HBA tarjoaa (rekrytoi) kasvupaikan vuosittain 2-4:lle urheilijalle. Karkean matemaattisesti ajateltuna jokaisesta U17 SM-sarjajoukkueesta HBA ”varastaa” vuosittain 0,2-0,4 pelaajaa, jotka nuorempina lukiolaisina pääsevät usein ”lainaan” kotiseuransa joukkueeseen. Onko tuo pelaajamäärä iso menetys seuralle?

Pelaajien kasvua ja oppimista ei voi manageroida ja kontrolloida Koripalloliitosta käsin, eikä pelaajakehityksen tuloksia voi ennustaa. Tämän hetken hallitsevassa, mekanistisessa ajattelutavassa uskotaan, että muutosta voidaan manageroida keskitetyillä, ylhäältä-alas prosesseilla, jotka tuottavat selkeitä, ennustettavissa olevia tuloksia.

Onko olettama siis se, että kaikissa harjoitusryhmissä ja vastaavissa viitekehyksissä sovelletaan mekanistisen järjestelmän lainalaisuuksia? Itselläni on sellainen ymmärrys, että kaikissa akatemioissa pääsääntöisesti pyritään yhteisiin valmennuksellisiin raameihin ja pelaajan taitojen kehittymiseen näissä raameissa tehtyjen valintojen avulla. Jos ymmärrykseni osuu oikeaan, niin miksi HBA tekee tässä kohdassa poikkeuksen?

Pitkän päälle tämä mekanistinen hallintayritys vääjäämättä törmää kompleksiseen todellisuuteen. Tällä järjestelmätason ristiriidalla on konkreettisia seurauksia ja arvaamattomia sivuvaikutuksia.

Kompleksisuus nykytilanteessa syntyy siitä, että läheskään kaikki tyttöurheilijat eivät koskaan tule osaksi HBA:n harjoitusryhmää, vaan syystä tai toisesta jatkavat urheilua kasvattajaseurassa, jossain muussa ympäristössä tai lopettavat. Yksilön kannalta tarkasteltuna jokainen urheilija, joka on mukana tavoitteellisessa kilpailutoiminnassa, on osa sekä kompleksista, että mekanistista järjestelmää. Tietysti itselläni suurin jännitysmomentti liittyy aina urheilijan uran jatkumiseen. Esim. kun joku (organisaatio) on päättänyt investoida voimavarojaan yksittäiseen urheilijan kehittymiseen, on sen ymmärrettävä, että urheilijalla on aina kaikki voima ja valta lopettaa kilpaurheilu koska tahansa. 

Rekrytoidaan heidät HBA:han esimerkiksi maajoukkueleirien yhteydessä.

Vilpitön käsitykseni on, että keskustelua mahdollisesta HBA-siirtymästä käydään valmentajien sekä vanhempien kanssa.  Itse en ole törmännyt tilanteisiin, jossa pelaaja on vastoin hänen etuaan ja ilman vuoropuhelua vanhempien ja seuravalmentajan kanssa, siirretty HBA:n riveihin.

Kilpakoripalloilijoiksi kasvavien pelaajien määrä vähenee.

Tämä väite ei yksinkertaisesti pidä paikkansa. U17-20 tyttöjen lisenssimäärät ovat olleet kasvussa viimeisen 4 vuoden ajan (kuva). Kilpalisenssin omaavien tyttöurheilijoiden määrä on mielestäni kuitenkin liian matala ja toimenpiteitä tulisi tehdä merkittävä määrä, että lapsivaiheessa pelaajien määrää saataisiin kasvatettua. Viime vuosien kokemukseni on myös se, että suomalaiset huippuvalmentajat eivät halua seuratasolla tehdä naisurheilijaa kehittävää valmennusta vaan toiminnan tulisi keskittyä menestyvään joukkuekilpailuun yksilöstä välittämättä.

 

 

HBA:n ulkopuolella toimivien seurojen halu ja kyky kehittää U17–20-pelaajia vähenee, kun niiden parhaat pelaajat viedään. Niiden juniorijoukkueiden taso laskee. Mahdollisuus rakentaa omia paikallisia akatemioita heikkenee.

Tilastollisesti HBA ”nielee” vuosittain n. 0,3 pelaajaa per WU17 SM-sarjaan osallistuva seura. Itse en valmentajana ja seuratoimijana jaksa uskoa, että tämä voisi olla niin suuri menetys, että se romuttaisi kehittävän toiminnan motiivit sekä mahdollisuudet. Toimiva akatemia, jossa osallistutaan kilpailuun usealla sarjatasolla U16-aikuiset välillä, vaatii toimiakseen kymmeniä urheilijoita. Tällaisessa ympäristössä pelaajan päivittäisharjoittelu voidaan suunnitella siten, että yksilö saa päivittäistasolla kehityksen kannalta oleellista harjoitusvastusta tai treeniseuraa. Jos akatemia olisi niin hyvä, että se ”sylkisi ulos” vuosittain ikäluokan maajoukkueen aloitusviikon pelaajan, olisi tuo yhden pelaajan siirtyminen kokonaisuuden kannalta merkityksetön, mikäli arvot liittyvät akatemiatoiminnassa yksilöiden kehittämiseen joukkueen menestyksen sijaan.

Tästä juontuva kehitys näkyy esimerkiksi siinä, että naisten korisliigan kotimaisten pelaajien keski-ikä laskee. (Lähde: @TMannonen:n laatima tilasto, Twitter 19.7.2021) Kun aikuisia kilpakoripalloilijoita tulee vähän, liigassa täytyy peluuttaa yhä enemmän junioreita, jotka eivät ole vielä ehtineet lopettaa.

Maailman dynaamisuus on valtavan, jopa äärettömän laskutoimituksen summa. Tämä Harrin luoma kehäpäätelmä on hyvin vaikea näyttää toteen. ”Koska on HBA, seurat eivät voi/halua toimia ja tästä syystä ei tule pelaajia liigaan”. Viimeisen viiden vuoden aikana ulkomaille seuraavia kehitysaskeleita on lähtenyt etsimään Suomesta moninkertainen määrä tyttöjä verrattuna aikaisempaan. Samanaikaisesti vanhempia pelaajia on liigassa lopettanut, joka on osaltaan ollut aiheuttamassa ikärakenteen (tilapäistä) muutosta nuorempaan suuntaan.

Lisäksi täytyy arvioida U19:n ja U17:n valtakunnallisten sarjojen tasoa. Onko se noussut vai laskenut viimeisten vuosien aikana? Naisten liigan kilpailullinen taso on joka tapauksessa laskenut. HBA:n joukkueen menestys on kohentunut sitä mukaa, kun kilpailu sen ympärillä on heikentynyt.

Kaudet eivät ole toistensa veljiä tai siskoja. Itse en ole valmentajaurani aikana löytänyt keinoa verrata kausien välisiä tasoeroja. Yksi keino on verrata kansainväliseen menestykseen, mikä vaatii puolestaan jonkun joukkueen osallistumisen Suomen ulkopuolella pelattavaan sarjaan. Hiljaista on ollut tällä saralla naiskoripallossa, joten sekään konsti ei ole käytössä. Pohdin itsekseni, mikä Harrilla on ollut se väline, jolla tuota kilpailullista tasoa on mitattu, kun heikentyneeseen tasoon on päädytty. Mielelläni kuulisin perusteluita tuon väittämän tueksi. 

...vaikka panostus pelaajakehitykseen on ilmeisesti kasvanut, aikuisten maajoukkueen menestys on heikentynyt.

Olen siinä ymmärryksessä, että nykyisen naisten päävalmentajan aloittaessa nousi kaksi isoa teemaa kehityskohdaksi. Ensimmäinen oli vaatimus ympäristölle yhdenvertaisista resursseista ja olosuhteista naiskoripallolle mieskorikseen verrattuna. Toinen oli naisurheilijoiden harjoitusmäärän ja laadun kasvattaminen kansainvälisen kilpailun tasolle. Oli syyt mitä tahansa, niin tänä päivänä suomalaisia naiskoripalloilijoita on ulkomailla moninkertainen määrä aikaisempiin vuosiin verrattuna, joka on ilmiönä sama, jonka miehet kävivät läpi n. 5-7 vuotta sitten.

Koripalloliiton resurssit

Mannonen tekstissään kritisoi liiton resurssien keskittämistä HBA ympäristöön. Kyse on siis OKM:n ja Olympiakomitean tuesta, jolla mm. HBA:n valmentajien työpaikkoja ylläpidetään. Tämä voi olla aiheellinen keskustelu, että miten nuo valmennukseen tarkoitetut tukieurot käytetään. Lopultahan kyse on parhaasta arvauksesta, mikä panostus on parhaaksi suomalaiselle koripallolle. Mannonen kuitenkin unohtaa mainita, että liitto on tehnyt merkittäviä panostuksia ohjatessaan ammattivalmentajiensa työpanosta esim. koulutustoimintaan, puhumattakaan juniorivalmennusverkostotoiminnasta, jolla pyritään tukemaan paikallista valmennusta.

15-vuotiaista on mahdotonta tietää täsmälleen, keillä on edellytyksiä ja halua kasvaa huippu-urheilijaksi ja keillä ei. Siitä on tutkimusnäyttöä. Se tarkoittaa, että kun liiton resurssit kohdistetaan hyvin pieneen joukkoon pelaajia, suurin osa potentiaalisista huippupelaajista jää tämän joukon ulkopuolelle. Sen sijaan tutkimusnäyttöä ei ole siitä, että huippupelaajaksi kasvaminen edellyttäisi U17–U20-pelaajien keskittämistä yhteen harjoitusryhmään.

On olemassa paljon tutkimuksia, joissa on osoitettu, että laadukkaalla harjoittelulla on myönteinen vaikutus urheilijan kehittymiseen ja maksimipotentiaalin saavuttamiseen. Jos meillä Suomessa on yksi ympäristö, jossa todistettavasti harjoittelun määrä ja laatu, olosuhteet ja urheilijasta huolehtiminen ovat paremmalla tasolla kuin missään muualla Suomessa, niin miksi me emme tekisi arvauksia ja annettaisi parhaalla mahdollisella veikkauksella mahdollisuutta 2-4 pelaajalle vuodessa kokeilla siipiään

Pikemmin näyttää siltä, että vähemmällä keskittämisellä kasvaa parempia pelaajia. Kannattaa taata mahdollisimman hyvät harjoitusmahdollisuudet mahdollisimman monelle mahdollisimman pitkään.

Mahdollisimman hyvät harjoitusmahdollisuudet mahdollisimman monelle mahdollisimman pitkään on ehdottomasti kannatettava tavoite. En kuitenkaan löydä syy-yhteyttä HBA:n toiminnan negatiivisesta vaikutuksesta laadukkaan paikallistoiminnan ylläpitoon. Itse suhtaudun asiaan niin, että jos meidän seurassamme on joku niin hyvä, että hän ansaitsee paikan HBA:n harjoitusympäristössä, on se meille ylpeyden aihe kateuden ja katkeruuden sijaan.

Lopullinen kysymys on, että ketä varten valmennusta ylipäänsä järjestetään. Itse olen voimakkaasti sitä mieltä, että urheilija ja urheilijan etu on keskeisin peruste valmennukselliselle päätöksenteolle. Meidän olisi hyvä viimeinkin oppia, että kasvattajaseurat eivät omista pelaajiaan eivätkä pelaajat ole millään tavalla velvollisia jäämään ympäristöön, joka ei ole heille eduksi. Kasvattajaseuroilla on sen sijaan mahdollisuus tunnistaa oma vahvuutensa pelaajapolulla ja tehdä siitä vaiheesta urheilijalle paras mahdollinen.

Koripalloliiton toimintatavat eivät vaikuta demokraattisilta eivätkä perustelluilta. Seurojen pelaajia rekrytoidaan HBA:han esimerkiksi maajoukkueleirillä. Koripalloliitto siis rekrytoi omia seurojaan vastaan.

Menestystä on monenlaista. On totta, että voittosaraketta tuijottamalla ei naisten maajoukkueen viimeisistä vuosista saa menestystarinaa, ei sitten millään. Jos elämää tarkastelee toinen silmä kiinni ja vessapaperirullan hylsy avonaisessa silmässä, voi tuollaista tulla pohtineeksi. Faktoja on kuitenkin, että suomalaisia naiskoripalloilijoita on ulkomailla moninkertainen määrä viime vuosikymmenen puoleen väliin verrattuna ja keskiarvollisesti tarkasteltuna pelaajat ovat kovemmissa sarjoissa. 

Koripalloliiton strategiassa 2019–24 asetetaan tavoitteeksi: “Tyttökorisbuumi ja Susiladies arvokisoissa.” HBA ei siis edistä optimaalisesti Koripalloliiton strategian toteutumista. Naisten maajoukkueen menestys on heikentynyt.

Tuo tavoite ei suurella todennäköisyydellä tule toteutumaan. Itse uskon kuitenkin, että nyt perin nuori naisten maajoukkueen katras tulee seuraavina vuosina kasvamaan arvokisojen tasolle ja menestymään siellä. Tästä ensimakua on antanut mm. vastikään saavutettu koululaisten maailmanmestaruus sekä A-kilpailupaikat kaikissa tyttöjen EM-ikäluokissa.

Mannonen kritisoi kirjoituksessaan myös Koripalloliiton passiivisuutta julkisessa keskustelussa. Jätän tässä kohtaa huomioitta osin epäasialliset viittaukset toimihenkilöihin sekä sitaatit hyvin lyhytaikaiseksi jääneen ”urheilun asiantuntijalehden” kirjoitukseen. Kuitenkin Harri on tässä jäljillä.

Ilmeisin merkki siitä, että julkista keskustelua ei haluta, on se, että julkista keskustelua ei käydä.

Keskustelua ei ole koskaan liikaa ja olen itsekin kokenut, että välillä ”totuus tulee liiton valmentajan suusta”, mutta samalla täytyy todeta, että olen osallistunut esim. juniorivalmennusverkoston tapahtumiin nolla kertaa ja yhtä useasti olen ollut mukana seurapäivillä.

Ehkä keskusteluun pitäisi itse osallistua, jos keskustelua aikoo käydä jonkun muun kuin itsensä kanssa. Koska erikoistunut keskustelu, mitä valmennusjärjestelmän kehittämistä koskeva keskustelu mitä enemmissä määrin on, on hyvä käydä asiantuntijoiden kesken, on luontevaa, että ”julkinen keskustelu” käydään valmentajien kokoontumisissa eikä esim. julkisissa twitter-keskusteluissa. Olen useista lähteistä kuullut, että juuri juniorivalmennusverkosto on oiva keskustelualusta, joka on kerännyt osakseen positiivista palautetta.

Juniorijoukkueiden kilpailu on vaimentunut, koska kilpailukykyisiä joukkueita on entistä vähemmän, koska parhaita pelaajia on rekrytoitu Helsinkiin.

Kilpailua on siellä, missä kilpailua järjestetään. Kuten valmentajalegenda Jarkki Laitinen on joskus jossain sanonut, että kilpailu järjestetään joka vuosi ja joku sen voittaa myös joka vuosi (vapaa lainaus). Vaikka muutama pelaaja junioreiden sarjasta siirtyisikin HBA-ympäristöön ja naisten liigaan niin uskon, että loput pelaajat saavat varmasti laadukkaan ja viihdyttävän kilpailun aikaiseksi.

Älykkäänä ihmisenä Harri on varmasti valmis perustelemaan, miten 2–4 pelaajan ”poistuminen” 100 pelaajan sarjasta vaimentaa kilpailun tai vähentää joukkuemäärää? Kuten tässä kirjoituksessa olen useaan kertaan mielipiteenäni kertonut, että neuvostoaikainen ja 70-luvulta peräisin oleva ajattelutapa seuran omistussuhteesta urheilijaan, on meillä iso kehityksen jarru ja sen on loputtava. On hämmentävää, että koko pitkässä kirjoituksessa ei mainittu yhtään kertaa urheilijan etua vaan lueteltiin seurojen kokemia epäkohtia, seurojen etua ja seurojen oikeuksia suhteessa urheilijoihin ja koripalloliittoon.

Kilpailu naisten maajoukkuepaikoista on vaimentunut, koska HBA-taustaisia pelaajia suositaan valinnoissa

On myös loogista, että jos lupaavimmat 2–4 pelaajaa laitetaan vuosittain Suomen (Euroopan?) laadukkaimpaan harjoitusympäristöön, niin seurauksena ei voi olla muuta, kuin että nämä yksilöt pärjäävät kilpailussa paremmin kuin muut.

Suomalainen koripalloajattelu pysyy yksipuolisena

Loppuun voisin yrittää olla Harrin kanssa vähän samaa mieltä. Tällä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä HBA:n tai maajoukkueiden kanssa. Katsoessani nuorten otteluita sarjatasosta riippumatta monistuu ”susi-pelitapa” pelottavan monella joukkueella. Ohjaako meidän valmentajakoulutuksemme valmentajia kopioimaan oman joukkueensa pelitavan maajoukkueilta? Onko meiltä katoamassa valmennuksellinen luovuus kilpailullisessa edun tavoittelussa ja pyritäänkö seuroissa luomaan vahvuuksia niiden lainalaisuuksien mukaan, mitä Kisakallion Susi-Centterissä luetellaan vahvuuksiksi. Olen viime vuosina huomannut, että laadukkaissa harjoitteluympäristöissä ennen kaikkea nuoret koulutetut valmentajat argumentoivat susi-pelitavan puolesta ja ”vanhan liiton” koutsit ovat ajattelulle enemmän tai vähemmän allergisia.

Harrin ehdotus tulevaisuudesta on ehkä blogin parasta antia. Hyvä, joskin hieman idealistinen muistutus niistä perustavoitteista, joista muistan HD:n aikanaan puhuneen. On kuitenkin strateginen päätös päätöksen tekijöiltä, millä resurssijaolla saadaan paras lopputulos. Karkeasti sanottuna tämänhetkinen paras arvaus valtaa pitäviltä on HBA:n ja maajoukkueiden yhteiset toiminnan raamit, juniorivalmennusverkosto ja kehittyvä valmennuskoulutus. Tuo arvaus on ehdottomasti asia, jota saa ja pitää jatkuvasti ja kriittisesti tarkastella. Mutta myös seuratasolla vastaavaa strategiapohdiskelua kannattaa käydä ja nostaa oma rima niin korkealle kuin uskaltaa. Lupaus urheilijalle pelaajapolun sisällöstä ja auttaminen uudelle portaalle, kun seuran omat rahkeet loppuvat, on aika hyvä aloitus. ”Iso paha liitto” alkaa olla jo vähän vanhentunut lähestyminen teemaan.

Jatketaan keskustelua

//Mikko