Kukaan ei lopeta
Aloitin valmentajaurani 13 vuotiaana LrNMKY:n 1981 vuosiluokan kanssa. Tarkoituksena oli, että toimisin kokeneemman valmentajan apulaisena, mutta tyypillisesti kokeneempi valmentaja oli usein estynyt osallistumaan, koska hän veti samaan aikaan tärkeämpiä harjoituksia tai pelejä (lue A-Pojat tai edustusjoukkue). Niinpä yritin soveltaa geeneissäni olevia ja omista treeneistä tuttuja juttuja, näiden 4 vuotta nuorempien lasten kanssa.
Tämän jälkeen olen ollut mukana yhdessä jos toisessa joukkueessa erilaisissa valmennustehtävissä. On ollut tyttöjä ja poikia, isoja ja pieniä, huippukorista ja höntsää. Koko tämän ajan, kun olen ollut valmennuksessa mukana on minulla ollut haave, että perustaisin joukkueen ihan pienistä alkaen ja sitoutuisin henkisesti olemaan heidän kanssaan hyvin pitkään ja katsoisin, mitä tuossa ajassa saa aikaan.
Esikoiseni syntyi 2005 ja sovimme hänen kanssaan kesällä 2010, että tulen valmentajaksi hänen joukkueeseen, jos poika itse on mukana. molemmat inostuimme ajatuksesta ja sain sovittua saman asian PuHun kanssa. Tässä kohdassa ajattelin, että tähän hommaan voin sitoutua pitkäksi aikaa. Nyt kun takana on poikien kanssa jo 4 täyttä kautta, niin allekirjoitin seuran kanssa 3 vuoden sopimuksen jatkosta ikäänkuin kertoakseni itselleni, että tähän hommaan ollaan nyt sitouduttu ja muut asiat suunnitellaan joukkueen aikataulun ehdoilla.
Valmentajaurani aikana olen saanut tutustua ja toimia usean laatuvalmentajan kanssa. Pääasiallisesti minulle on jäänyt jokaiselta jotain matkaan. Martti Iivonen on intohimoisesti orientoitunut fyysisen valmennuksen kehittämiseen, Pekka Salminen kansaivälisen koripallon mittareiden liittämiseen suomalaiseen toimintaan, O-P Auvinen yksilön sitoutumiseen ja kehittämiseen ja mielessäni kaikuu Mikko Mäntylän vastaus pienelle tytölle, joka pohti keinoja päästä pelaamaan naisten SM-Sarjassa. Mikko totesi varman keinon:"Jatka pelaamista" Lukuisia muita valmentajia tulen tässä blogissa siteeraamaan.
Minulle on usealta taholta vuosikymmenten ajan sanottu, että valmennuksessa on hyvin tärkeää ottaa huomioon lapsen fysiologiset herkkyyskaudet. Aloittaessani vuoden 2005 ikäluokan valmennuksen päätin kokeilla täysin toisenlasta lähestymistapaa. Me emme tällä hetkellä käytä juurikaan aikaa oheisharjoitteluun. Miksi ihmeessä? 1. vuonna meillä oli käytössä yksi salivuoro klo 9-10 sunnuntaiaamuna ison salin kolmenneksella. Toisena vuotena saimme toisen tunnin vuoron keskiviikkoisin ja tällä menimmekin pari seuraavaa vuotta. Viime kaudella meillä oli arkivuoro salissa, joka mahdollisti salin ulkopuoleisen harjoittelun, joten teimme jotain salin ulkopuolella lajiosuuden jälkeen. Muuttujat ovat joka tapauksessa seuraavat:
Näillä muuttujilla olen kovasti miettinyt mikä on valmentamiseni tavoite. Aina puhutaan NBA pelaajien "tekemisestä" ja huippukoripallosta. Fakta on kuitenkin se, että jos joukkueeseeni eksyy huippulahjakas juniori, niin se ennen pitkää vaihtaa maisemaa (HBA / Märsky/rekrytoidaan toiseen seuraan). Tämä huippulahjakas juniori on yksi 23 pojasta ja en voi määrittää toiminnan sisältöä tämän pojan mukaan. Olen todennut, että minun valmentajan taitoni eivät ole riittävät määrittämään, kuka on lahjakas ja kuka ei. Sitä varten meillä on HD ja hän tulee sitten kertomaan, kun käsissäni on pelaaja, joka vaatii erityistä huomiota. Tästä syystä tavoitteeni on siis hyvin yksinkertainen, joka määrittää kaikkea tekemistä valmennuksessa ja joukkueenjohtamisessa.
Kirjoittelu jatkuu ja pureudun jatkossa itse toimintaan, millaisia tavoitteita minulla on suhteessa pelaajiin, vanhempiin ja seuraan.
Syysterveisin
Mikko Mantere
Tämän jälkeen olen ollut mukana yhdessä jos toisessa joukkueessa erilaisissa valmennustehtävissä. On ollut tyttöjä ja poikia, isoja ja pieniä, huippukorista ja höntsää. Koko tämän ajan, kun olen ollut valmennuksessa mukana on minulla ollut haave, että perustaisin joukkueen ihan pienistä alkaen ja sitoutuisin henkisesti olemaan heidän kanssaan hyvin pitkään ja katsoisin, mitä tuossa ajassa saa aikaan.
Esikoiseni syntyi 2005 ja sovimme hänen kanssaan kesällä 2010, että tulen valmentajaksi hänen joukkueeseen, jos poika itse on mukana. molemmat inostuimme ajatuksesta ja sain sovittua saman asian PuHun kanssa. Tässä kohdassa ajattelin, että tähän hommaan voin sitoutua pitkäksi aikaa. Nyt kun takana on poikien kanssa jo 4 täyttä kautta, niin allekirjoitin seuran kanssa 3 vuoden sopimuksen jatkosta ikäänkuin kertoakseni itselleni, että tähän hommaan ollaan nyt sitouduttu ja muut asiat suunnitellaan joukkueen aikataulun ehdoilla.
Valmentajaurani aikana olen saanut tutustua ja toimia usean laatuvalmentajan kanssa. Pääasiallisesti minulle on jäänyt jokaiselta jotain matkaan. Martti Iivonen on intohimoisesti orientoitunut fyysisen valmennuksen kehittämiseen, Pekka Salminen kansaivälisen koripallon mittareiden liittämiseen suomalaiseen toimintaan, O-P Auvinen yksilön sitoutumiseen ja kehittämiseen ja mielessäni kaikuu Mikko Mäntylän vastaus pienelle tytölle, joka pohti keinoja päästä pelaamaan naisten SM-Sarjassa. Mikko totesi varman keinon:"Jatka pelaamista" Lukuisia muita valmentajia tulen tässä blogissa siteeraamaan.
Minulle on usealta taholta vuosikymmenten ajan sanottu, että valmennuksessa on hyvin tärkeää ottaa huomioon lapsen fysiologiset herkkyyskaudet. Aloittaessani vuoden 2005 ikäluokan valmennuksen päätin kokeilla täysin toisenlasta lähestymistapaa. Me emme tällä hetkellä käytä juurikaan aikaa oheisharjoitteluun. Miksi ihmeessä? 1. vuonna meillä oli käytössä yksi salivuoro klo 9-10 sunnuntaiaamuna ison salin kolmenneksella. Toisena vuotena saimme toisen tunnin vuoron keskiviikkoisin ja tällä menimmekin pari seuraavaa vuotta. Viime kaudella meillä oli arkivuoro salissa, joka mahdollisti salin ulkopuoleisen harjoittelun, joten teimme jotain salin ulkopuolella lajiosuuden jälkeen. Muuttujat ovat joka tapauksessa seuraavat:
- 9 vuotiaan yksittäinen harjoitus on 90 min pitkä (+/-) 15 min
- Pojat tulevat koripalloharjoituksiin ja tuon ajan haluan käyttää koripallon oppimiseen, en telinevoimistelun
- Harjoituskertoja on 2 arkena ja joku tapahtuma (peli tai harjoitus) viikonlopuna
Näillä muuttujilla olen kovasti miettinyt mikä on valmentamiseni tavoite. Aina puhutaan NBA pelaajien "tekemisestä" ja huippukoripallosta. Fakta on kuitenkin se, että jos joukkueeseeni eksyy huippulahjakas juniori, niin se ennen pitkää vaihtaa maisemaa (HBA / Märsky/rekrytoidaan toiseen seuraan). Tämä huippulahjakas juniori on yksi 23 pojasta ja en voi määrittää toiminnan sisältöä tämän pojan mukaan. Olen todennut, että minun valmentajan taitoni eivät ole riittävät määrittämään, kuka on lahjakas ja kuka ei. Sitä varten meillä on HD ja hän tulee sitten kertomaan, kun käsissäni on pelaaja, joka vaatii erityistä huomiota. Tästä syystä tavoitteeni on siis hyvin yksinkertainen, joka määrittää kaikkea tekemistä valmennuksessa ja joukkueenjohtamisessa.
Kukaan ei lopeta
Kirjoittelu jatkuu ja pureudun jatkossa itse toimintaan, millaisia tavoitteita minulla on suhteessa pelaajiin, vanhempiin ja seuraan.
Syysterveisin
Mikko Mantere
Olemme omissa supersupermikrojengeissäni käyttäneet samaa tsvoitetta ja melkein on päästy tavoitteeseen mini-iän loppuun saakka. Toivottavasti teidän record on täydellinen! Tsemppiä
VastaaPoistaHyvä Jimmy! Vielä toissapäivän asti pystyin sanomaan, että jokainen, joka saliin on tullut, on sinne jäänyt. Valitettavasti ensimmäinen pelaaja lopetti juurikin tällä viikolla. Pelaaja oli aloittanut 2 viikkoa aikaisemmin... ;(
PoistaHieno kirjoitus Kaima ja upea tavoite! :)
PoistaMielenkiintoista huomata paljon samoja ajatuksia niin ajankäytöstä kuin tärkeimmästä tavoitteesta. Itse valmentelen tällä hetkellä minityttöjä, joista yli puolet on juuri aloittaneita. Harjoitusaika viikossa on ollut noin 2,5 tuntia viikossa, joten kaikki aika on pyritty olemaan pallon kanssa. Ainakin vielä se on ollu toimiva ratkaisu ja taitojen karttumisen ohella on vauhtia tullut joka viikko lisää harjoituksiin. Ei ole ollut yksinkertaisesti "varaa" käyttää kallista yhteistä aikaa fysiikkaharjoitteluun.
VastaaPoistaKeski-Suomessa tyttöjen määrä per ikäluokka on aika pieni, joten yhtäkään saliin astuvaa pelaajaa ei ole varaa menettää. Tässä tavoitteessa on onnistuttu aika hyvin, sillä yksikään uusi ei ole lopettanut ja vanhat ovat pysyneet remmissä mukana. Suurempaa mainostusta ei harrastuksesta ole tehty vaan henk.koht olen luottanut siihen, että jos toiminta laadukasta ja mielekästä niin sana kyllä kiirii eteenpäin.
Mukava seurata jatkossa ajatuksiasi lajista ja valmentamisesta sekä seurailla kuinka paljon vaikutteita on aikanaan tarttunut reppuun vaikka ympäristö silloin olikin ihan toisenlainen.
Luin taas kirjoituksesi ja tuntuu että se on vieläkin ajankohtaisempi kuin kolme vuotta sitten! Antti O
VastaaPoista