Harjoitus on urheilutoiminnan perusyksikkö

 26.4.2009 n. klo 12:30 seisoskelin pienen ”koripalloasiantuntijaryhmän” kanssa Tapiolan urheiluhallin ulko-oven edustalla ja seurasin sisään halliin laahustavia nuoria miehiä. Lähes poikkeuksetta kaikki olivat suunnanneet katseensa maahan ja heidän ohi kulkiessa tervehdyksen sanaa enempää oli heistä vaikea saada irti. Siirryin jonkin ajan kuluttua sisälle halliin ja nämä samaiset urheilijan alut olivat siirtyneet kentän puolelle. Humpan soidessa he aloittivat lämmittelyn ottelua varten eikä yhtäkään pelaajaa tarvinnut muistuttaa joukkueen rutiineista alkuverryttelyn aikana. Jokainen tahollaan oli mietteissään ja keskittyminen tulevaan kilpailuun oli käsin kosketeltavaa…

Oli alkamassa kauden 2008-2009 A-poikien 2. finaali. 1. finaalin oli sensaatiomaisesti vienyt nimiinsä kotikentällään Pussihukat, Tapiolan Hongan tähtisikermää vastaan ja SM-kulta oli nyt katkolla PuHulle, Hongan kotikentällä. Seurasin näitä nuoria valmistautumassa kilpailuunsa, kuten olin heitä (varsinkin PuHun poikia) seurannut jo heidän varhaisesta juniori-iästään asti. En muista itse ottelusta juuri mitään, mutta tuo poikien fokus tuohon hetkeen oli jotain, jota en koskaan unohda.

Mielessäni vertasin tilannetta näiden samojen poikien arkiseen syksyn harjoitukseen, johon joku poika tuli vähän myöhässä, jollain oli ”vähän jalka kipeä” ja jotain piti muistuttaa kovinkin sanoin harjoituskäyttäytymisestä ja keskittymisestä. Kontrasti on järkyttävän suuri. Martsarin salissa aiemmin vilisseet nuoret vaikuttivat nyt yhtäkkiä oikeilta kilpaurheilijoita. Osasivatkohan pojat itse edes odottaa, että pääsevät tai joutuvat keväällä osaksi näytelmää, joka ensinnäkin on heille itselleen erittäin ainutlaatuinen, mutta myös hämmentävä tuhatpäisen yleisön luodessa omaa tunnelmaansa. 

Nykyisille ja aikaisemmille junioripelaajilleni olen kertonut tätä tarinaa monesti. Useimmin kerron sitä kesäharjoitusten tai alkusyksyn harjoittelun yhteydessä. Syy tähän piilee siinä, että kesällä ja syksyllä on vielä pitkä matka niihin otteluihin, jotka urheilijalle merkitsee eniten. Kun pukuhuoneen ovi sulkeutuu ottelupalaveria varten kauden viimeiseen otteluun, on ihan sama, mitä taktiikkataululle piirretään, jos työ harjoitussalissa on aiemmin jäänyt vaillinaiseksi.

Kuten sanoin olin seurannut noita ottelussa pelaavia poikia hyvin pitkään. Antto Nikkarinen oli siirtynyt aiemmin PuHusta Honkaan ja PuHun pojista mm. Jarkko Aho, Mikko Tuunanen ja Iiro Vaino olivat PuHun pitkäaikaisia junioreita. Molempien joukkueiden nuoret, kunnianhimoiset ja osaavat valmentajat Daniel Jansson (PuHu) ja Jussi Syrjänen (Honka) olivat niittäneet mainetta korkealla vaatimustasolla. Mieleeni jäi kysymyksiä poikien olemuksesta. Kuinka lähellä tai kaukana urheilijoiden toiminta oli arkista harjoitustapahtumaa? Onko oleellista, että marraskuun viimeisen perjantain lepakkovuorolla keskittyminen harjoitteluun on tapissa, vai saako silloin vetää vähän rennommin? 

Palaan mielessäni tähän otteluun joko silloin, kun joukkueellani on pitkä aika matkustettavana ”merkityksellisiin” oteluihin tai silloin, kun se ovat juuri nyt käsillä. Matkustamme mielikuvissa aikaa eteenpäin ja pyrimme löytämään sen sykkeen, joka kropassa pumppaa, kun pääsemme osallistumaan itsellemme merkityksellisiin kilpailuihin. Toisaalta kilpailun ollessa käsillä, työ on tehty, niin kuin se on tehty, eikä tehtyä voi muuttaa tekemättömäksi.

Kilpaurheileva 16-20 vuotias juniori tekee vuosittain 250-350 harjoitusta ja aikaa harjoitusten parissa kuluu 500+  tuntia. Vastavuoroisesti otteluita kertyy joitain kymmeniä. Silti useimmiten, kun keskustelen urheilijan, hänen vanhempiensa tai -valmentajien kanssa keskustelu ohjautuu kilpailutapahtumiin. Itse olisin aina kovin kiinnostunut kuulemaan joukkueeni ulkopuolisen urheilijan valmentautumismetodeista, viimeiseistä oppimisteemoista tai vaikka vaan viimeisen harjoituksen sisällöstä. 

Takanamme on kaikille hyvin raskas pandemian aikakausi. Surukseni olen koripallon osalta huomannut, että moni joukkue on menettänyt paljon pelaajia lopettamisten vuoksi, mutta samalla olen huomannut, että moni joukkue on kasvattanut urheilijamääräänsä pandemian jälkeen, jopa sen aikana. Isona huomiona olen todennut, että joukkueet, jossa kilpaileminen ja kilpailemisen tulos on ollut toiminnan keskiössä, ovat samalla olleet joukkueita, joissa poistuma on ollut suurinta. Ne ryhmät, joissa toiminta on harjoittelu- ja yhteisökeskeistä ovat olleet voittajia Korona-kurjimuksen aikana

Mitäpä jos suuntaisimme kaiken tarmomme ja kiinnostuksemme harjoitteluun, oppimiseen ja kehittymiseen? Mitä jos nauttisimme enemmän siitä, että Rane oppii kuljettamaan jalkojen välistä täydessä vauhdissa, kuin siitä, että sama poika tekee ”Perähikijän Kiriä vastaan Hippo turnauksen finaalissa 30 pistettä ja viimeinen sattui olemaan voittokori”?

2000-luvun aikana on kiihtyvällä nopeudelle levinnyt ”personal trainer” ajattelu myös koripallon pariin. Hyvä niin. Hyvä siksi, että olen ehdottomasti harjoittelun puolustaja ja joka kerta, kun kuka tahansa valmentaja on halukas antamaan kaiken huomionsa yksilön käyttöön ilman kilpailun painetta, on se hyvä asia. Samalla kuitenkin pohdin, että miksi tähän on oikeasti tarve? Johtuuko se siitä, että meillä ryhmistä vastaavilla valmentajilla ei ole oikeasti aikaa tai halua paneutua yksilön teknisiin, taktisiin, henkisiin tai fyysisiin tarpeisiin vai siitä, että meillä ei urheilijan mielestä ole riittävää kyvykkyyttä auttaa urheilijaa?

Jokaisella meistä, kuten myös valmentamillamme urheilijoilla on vahvuutensa ja kehityskohtansa. Kehityskohta voi olla tekninen, taktinen, fysiologinen tai henkinen. Urheilijakeskeisen harjoittelun ytimessä ei välttämättä ole se, että jokainen poika tai tyttö tekee omia asioita vaan se, että valmentajat tuntevat omat urheilijat ja osaavat painottaa harjoittelussa kullekin pelaajalle sopivia yksityiskohtia.

Suomeen on viime vuosina noussut paljon koripalloilijoita palvelevia harjoitusfasiliteetteja. Trendi on hyvä, sillä urheilujohtamisella ei ole mitään tärkeämpää tehtävää, kun varmistaa, että urheilijoilla on joka päivä paikka harjoittelua varten. Jotta urheilija ja valmennus voivat suunnitella tulevaa, on urheilujohtajien varmistettava, että urheilija tietää, missä hän harjoittelee huomenna, ensiviikolla tai kuukauden päästä ja kenen kanssa. Koska laadukas harjoitus on urheilutoiminnan perusyksikkö ja kaikki muu ympärillä on vain kohinaa niin pitkään, kun harjoittelu ei ole kunnossa.

Jatketaan harjoittelua

//Mikko